Vapaudelta! Rennon letkeältä! Kiireettömältä oleilulta! No, ei, yritä uudelleen.

Työttömyys tuntuu varmaan aika erilaiselta eri ihmisillä johtuen erilaisista persoonallisuuksista, mutta minä olen ainakin sitä tyyppiä, joka ottaa asian hyvin raskaasti. Tämä siitäkin huolimatta, että teen oman alan töitä jonkin verran ja minulla on vielä kotona pieniä poikia pitämässä elämässä kiinni muina päivinä.

Eniten tuntuu siltä, että pää on jotenkin sumea ja raskas. Sitä särkee, usein. Kaikki vaatii ponnistusta, ihan se, että jaksan käydä laittamassa pesukoneen päälle. On oksettava olo ja mikään ruoka ei maistu, karkki vain. Mahassa velloo. Itkettää ja tuntuu kurjalta. Sohva houkuttaa ja mitään ei jaksa tehdä. Välttelen muiden ihmisten seuraa. Olen pahantuulinen ja tiuskin. Omasta itsestä ei jaksa pitää huolta.

Inhottaa lastenkin kannalta, että olen näin alamaissa. Olen vielä yrittänyt tsempata ja saada oman olon paremmaksi, mutta turhalta tuntuu. Kai tämä on jo masennusta. Vielä kun löytäisi jonkun taikasauvan, jolla olon saisi edes vähän paremmaksi. Tilanteeni ei ole yhtä kurja, kuin toisilla, mutta silti otan asiat näin raskaasti.

En edes tiedä, mistä saisin iloa. Näin pikkulapsiperheessä arki on kovaa työtä, eikä vapaa-aikaa ole. Toisaalta mitään ylimääräistä en jaksaisikaan, enkä halua liikkua ihmisten keskellä.